lauantai 21. helmikuuta 2015

Loma on ihmisen parasta aikaa....

Elämä on aika ajoin aika kuormittavaa. Plussa tikussa muuttaa kokonaan sinun elämäsi ja kolme plussaa tekee sinusta aikatauluttamisen mestarin. Arjen harmaassa huurussa alkaa tahtomattaankin odottamaan lomaa samaan tapaan, kun labradorin noutaja odottaa kuivia raksujaan. Kuola valuu suupielistä ja pää tekee innokkaita nyökkäyksiä. 

Onhan se loma ihanaa, mutta pakkaaminen ei vaan ole minun juttu. Yritän aina laskea kuinka monet pikkarit, sukat, paidat ja housut pakkaan kellekin. Apinan raivolla teen kasoja ja pidän kamalaa meteliä, jotta perhe todellakin tietää minun uhrautuvan. Lopuksi paiskon kassit täyteen keräilyeriä ja puhisen etupenkillä tuskanhikeä pois ensimmäiset sata kilometriä. Lomalta palattua saan purkaa kasien sisällöistä noin 98% takaisin omille paikoilleen ilman pitstoppia pesukoneessa. Kyllä se perhematkailu on ihanaa.

Herra U on tehnyt lomailusta vielä asteen jännempää. Viimeinen rakkautemme hedelmä on nimittäin ansioitunut tulehdustautien asiantuntija. Lisäksi lapsemme osaa ajoituksen jalon taidon ja ette varmaan ylläty tiedosta, että tämäkin loma alkaa muutaman päivän lasarettiseleirillä. Kyllä on perhelomailukin kivaa.

Piti sitten ommella, kun lomaillaan näin alkuun kotona.
Tämän pupun piti tallustella ihan muissa maisemissa. Sattumalta nämä kankaat olisivat vierekkäin ja näin niille kävi. Kiitos ihanalle ompeluystävälleni A:lle kankaista <3
Tämäkin Käpysen kangas on ompeluystävältä.

Nappinjan kuosi on mielestäni todella onnistunut ja onneksi tätä jäikin vielä reilusti.

Selian huippulaatuisesta joustokollarista tein vielä yhdet Mock Denim-housut taskuilla. Muokkasin mallin sivusaumallisiksi, koska muuten taskujen ompelu olisi ollut uuvuttavaa.
Noshin uutuuskuosi ommeltiin heti, raksi seinään. Kaikki paidat ovat On the Road-kaavan muunnoksia.


Ja huomenna pakaan ja hikoilen.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Täh, täh...tähtiä!

Tänään päätin kuumeettoman päivän kunniaksi siivota tilkkulaatikoita. Pääsin ehkä toiseen tilkkuun saakka, kun saumuriin ja päähäni syttyi valo. Tilkkulaatikossa oli Selian Shalk Star-paloja ja joustocollegesta leikattu paidan etukappale, josta kuitenkin löytyi reikä keskeltä. Muistan kironneeni asiaa ja paiskanneeni kappaleen tilkkuihin. Noh, elähän mitä. Siitä se tilanne lähti kehkeytymään siten, että kaksi tuntia myöhemmin oli tilkut ommeltu vaatteiksi. En muista milloin viimeksi olen ommellut näin intoa piukassa ja fiiliksellä.

Mutta se täytyy sanoa, että fiilisompeluksien siivoaminen laskee ompelueuforian nopeammin kuin ydinpommi. Käsittämätöntä kuinka paljon ompelusta lähteekään jätettä ja roskaa. Vastentahtoisesti jouduinkin tarttumaan imuriin ja käyttämään viimeiset toipilastunnit roskien ja langanpätkien häätämiseen. En tiedä johtuuko tämä keväästä ja lisääntyneestä valosta, mutta meinaan kirjoittaa ihanaa, joka toiseksi sanaksi. Tälläisen peruspessimistin on vaikeaa sulattaa tälläistä euforista tikkipirkkoa, joten päätän kirjoitelmani seuraavaan tiivistykseen;

ompelu on ihanaa, mahtavaa ja hitsit, tunnen oppineeni paljon tai ainakaan en joudu tanssimaan poskitangoa enää niin taajaan Rouva Ratkojan kanssa.

Paita ommeltu On the Road-kaavalla. Hihassa tähti, jossa ensimmäistä kertaa kokeilin tuota päällekkäin ompelu-leikkaus tekniikkaa. Ihan vaan itselle muistutukseksi, ei kannata leikata liian läheltä reunaa.





Taakse lisäsin taas kaarrokkeen, olen ihan jumissa tässä asiassa.


Housuissa kokeilin elämäni ensimmäistä kertaa sirkkarenkaisen asentamista ja Mock Denim kaavaa.

Tässä settinä.

Valitettavasti sovituskuvia ei nyt ole tarjolla. Tahtoikäinen ei vaan tahdo ja äiti ei vaan jaksa.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Viro ei virka mitään - väärässä ovat.

Olen viime viikon kurkkukipuilun jälkeen sairastanut koko tämän viikon. Lääkäri neuvoi olemaan hiljaa, juomaan kylmää ja lepäämään. Siis aikuisten oikeasti makaaminen käy työstä ja en varsinaisesti ole hoitanut työtäni järin menestyksekkäästi. Aina tämän hetkisen pääravintoni eli Buranan, kadotettua hetkeksi kuumeen olen ommellut muutaman sauman. Kuka oikeasti pystyy makaamaan mikäli kuumetta on inan alle 38C tai on tajuissaan? En pysty vaikka kuinka yritän.

Verson piuhat ovat odottaneet minua hetken. Olen käännellyt kangasta kuin lobotomian läpikäynyt mielisairaalan potilas, ilman ajatuksen häilyvää varjoa. Tämä on melkoinen pettymys, sillä hetkellisen selkeän ajattelukauden aikana taisin luvata, että tilaan vain niitä kankaita, joihin minulla on idea. Sittemmin harkintani ja ajatteluni ovat sumentuneet normaliin olotilaansa ja hermojärjestelmä napsusormen ja viileän harkinnan välillä näyttää jälleen olevan vaikeuksissa. Miksi nettikaupoissa ei myydä ompeluaikaa, viileää harkintaa ja säästäväisyyttä, kyllä ostaisin.

Tämmöinen tästä nyt sitten tuli....

Verson Pitkät piuhat ja musta farkkucollari (muistaakseni Nosh) tapasivat. Kaava on oma. Lue olen taas kaavoittanut.



Käytin tikkauksia tehostamaan saumoja.

Taakse lisäsin kaaren, jonka saumuroin ensin ja kaksoistikkasin sitten kiinni. Tuli aika kiva.



Kaveriksi paidalle uusimmasta OB housut pyöreällä haaraleikkauksella. En oikein tiedä mitä ajatella. Päällä kivemmat kuin tässä tasolla.




Ja yhdessä kuvattuna.
Ja lopuksi sovituskuvat, jotka maksoivat minulle paketillisen rusinoita ja keksin. Tällä kertaa pidän korvausta kohtuullisena.





maanantai 2. helmikuuta 2015

Supernanny ja kalsaritehdas

Kolmannen lapsen kohdalla olen pystynyt luopumaan turhan kireistä kasvatuksellisista  päämääristä ja tavoitteistani. Meillä katsellaan sujuvasti lastenohjelmia pöydässä, lahjon lastani rusinoilla, olen tarjonnut karkkia alle kaksivuotiaalle ja lisäksi tuo uhmakauden huipulla seilaava maailmankuningas nukkuu poikittain välissämme. Yritän lohduttautua sillä, että ainakin U saa läheisyyttä, joka paikannee puuttuvaa rintaruokintaa.

Minä en pystyisi osallistumaan uuteen televisiosarjaan, jossa äidit kilpailevat toistensa kanssa paremmuudesta.Minulle riittää tällä hetkellä se, että lapseni on terve ja viihtyy kanssani. Lisäksi arvostan jokaista hetkeä, jolloin lapseni ei tahdo koko ajan ja kaikkea tai huuda naama punaisena palvelua. Vähään se ihminen loppujen lopuksi tyytyy, kun uhmaikäinen häntä hetken koulii. Ja on se kuulkaa kumma kuinka paljon alle metrin mittaisesta hukkapätkästä lähtee ääntä ja pissaa.

Lapsentahtinen vessailu ei myöskään ole ollut minun juttu. Mistä minä voin tietää milloin palomies aikoo roiskia ja milloin ei. Olenkin malttavaisesti odotellut, että lapseni oppisi itse ilmaisemaan tarpeitaan, joskin olisin toivonut ilmaisun olevan jokseenkin hiljaisempaa ja sisältävän vähemmän eritteitä. Mutta taktiikkani on ollut loistava, koska yhtäkkiä Herra U oppi kuivaksi. Noin vain, ihan itsestään. Hetken ajan tunsin itseni Supernannyn haastajaksi tai ainakin jotain sinne päin. Kuivaksi oppiminen sai aikaan uuden tarpeen ja viuh vaan ompelimossa syntyi kasa kalsareita.


 
Niin ja pyjama Nanson kankaasta. Tarpeeseen sekin.