Poika vie äitinsä kauneuden, mutta jotain rajaa sentään!

U on kauan kaivattu ja odotettu lapsi. Hyvää kannattaa ilmeisesti odottaa, sillä U on ihana. Niinhän jokaisen lapsen  pitäisi vanhempiensa mielestä olla. Raskausaika ei ollut mieltäylentävä; raskausdiabetes, makuuttamista ja naama kukki jatkuvalla syötöllä. Ihmiset lohduttivat ja sanoivat, että poikaa pukkaa. Mutta eikö mikään riitä? Naamani ei ole palautunut ennalleen synnytyksen jälkeenkään. Nytkin leuka on kipeänä ja punaisena paiseista. Ärsyttää. Toisaalta teini-iässä en saanut lainkaan nauttia Clerasil-elämää, joten joskus kai tämäkin on koettava. Maailmankaikkeudella on omituinen huumorintaju.

Melkein kuukauden töissä olleena voin todeta jääneeni henkiin. Edelleen olen kateellinen tarhantädeille, jotka saavat nauttia lapseni seurasta päivän parhaat tunnit. Minä onneksi saan leikkiä edes ne muutamat hetket illasta ja katsella tuota ihmettä nukkuvana. Töiden alkuun tein muutaman uuden vaatteen. En laittanut niitä tänne, koska aluksi tuntui, että näiden vaatekappaleiden paikka on kierrätyskeskuksessa. Mutta naisen mieli on muutoksille altis ja olen ottanut molemmat vaatteet aktiivikäyttöön.

Jemma-trikoo on Verson puodista. Tunika on kaavamuunnossa jostain OB:n naistenpaidasta.

Vankeinhoitolaitoksesta päivää. Trikoo on Triteksin pala ja tuollaista laskeutuvaa ja ohutta. Kaava on sama kuinylemmässä vaatteessa.

Kerrankin raidat kohdistuivat aika nappiin. Harmi, että unohdin vetää tässä kuvassa vatsaa sisään, mutta menköön. Kaunis iho on mennyttä, mutta pullea pallea pysyy vaan.