Rusetteja ja olympialaisia

Minä olen oppinut uuden taidon ja kyllä, se tuntuu huumaavalta. Ainoa haitta on, että uusi taitoni on pitsineuleen neulominen, joten ompelukoneet ovat joutuneet yskimään käyttämättöminä ompeluläävässä. Ranteita pakottaa ja silmissä sumenee, kun laji toisensa jälkeen lipuu televisiosta verkkokalvojeni ohi ja lanka juoksee puikoilla. Voi kuinka mielenkiintoista voi curling:kin olla, kun siinä sivussa saa tehdä langankiertoja.

Vaan olen minä ehtinyt ajattelemaankin, esimerkisiksi sprinttihiihtoa ja halfpipeä. Miten vaikeaa on muka hiihtää neljä minuttia ihan täysillä, ei voi olla ylitsepääsemätöntä. Ja sitä miten sillä Peetu-riepukalla hävisi se laskutuntuma ihan vasta Sotsissa. Että voiko muka olla niin kamalan hankalaa lasketella lumilaudalla rinteessä ja vähän kieppua ilmassa. Sitäkin olen ajatellut, että Enni:stä voisivat ottaa mallia. Menee rinteeseen paikat kipiänä ja tekee temppuja, joita ei ole koskaan kisoissa edes yrittänyt. Ja on se hyvä, että olympialaisiin on otettu uusia lajeja mukaan. On niin mukavaa seurata snoukkakilpailuja, joissa kisan aikana iloitaan onnistujien mukana ja kilpailijat onnittelevat toisiaan reippaasti! Toisaalta olisihan se vähän vistoa, jos kymmenen kilometriä räkä naamalla hiihtäneet ihmiset rupeisivat toisiaan maaliviivan jälkeen halimaan. Olisi tilaa lähtörivissä seuraavassa kisassa, kun oltaisiin laitettu taudit kiertoon.

Mutta on se hyvä, että olympialaiset ovat vain joka neljäs vuosi. Leviäsi minun takamukseni, jos joutuisin joka vuosi seuraamaan skeletonia, kaukalopikaluistelua ja curlingia. Mutta käväisin minä ompeluhuoneessakin lapseni pyynnöstä ja ompelin rusettikankaan uusimman OB:n kaavalla huppariksi keskimmäiselle. Ihana kaava ja kangaskin on huikean hieno. Ja ensimmäistä kertaa ompelin framilonia ilman kiroilua; kehitys kehittyy.