keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Voimamies

Lapsettomana ajattelin perhe-elämän olevan seesteisempää. Äiti ja lapset leipoisivat pullaa ja pelaisivat lautapelejä. Onneksi unelmissa ei ole ääniraitoja, sillä olisin minä varmaan järkyttynyt kuullessani takakireän sadannen pyynnön "Ruoka on nyt pöydässä! Pitääkö aina raivota ennnen kuin tapahtuu!". Olisin salaa nauranut verbaalisesti lahjakkaan väittelijän käyttämistä argumenteista, kuten "Ei kaikkea tarvitse perustella" ja "Meillä nyt vaan toimitaan näin". 

Mutta onneksi unelmilla on tapana välähtää keskellä arkea ja ihan oikeana elämänä. Aamulla nelivuotiaan kädet kaulalla ja rakkaudentunnustus korvassa soiden, koen olevani maailman paras äiti ja räjähtäväni rakkaudesta. 

Onneksi kuitenkin valitsin oikein ja tein lapset. Ilman tätä kolmikkoa en varmaan tietäisi mitä on absoluuttinen raivo, toiston kirous tai suunnaton rakkaus. Elämä on aika veikeää ilman pullantuoksua, ihan vaan likasukilla ryyditettynä.

Ja hei, minä ompelen ja se on iiiiihanaa.


Tämä kangas on Selian ja se on täydellinen meidän pienelle voimamiehelle. Tämän valmistumista odotettiin koneen vieressä, jolloin peruspaidastakin tulee ompelijan iltapuku.


Itselle eräännompeluryhmän haasteeseen ommeltu mekko. Väri ei edelleenkään tunnu omalta, mutta annetaan tälle mahdollisuus.


Ja loppuun vielä syy miksi sovituskuvat ovat harvassa lastenvaatteiden osalta.






sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Täällä taas!

Minä olen ollut tavattoman laiska ompelemaan. Tai noh, tekemään ylipäätään yhtään mitään, paitsi ajattelemaan. Sitä olen tehnyt runsaasti ja pääsemättä edes kovin kauan alkuajatuksesta. Ja sitten minä olen lukenut, ihan kaikkea hömpästä klassikoihin. Olen käynyt välillä ompelemassakin, mutta tänne blogiin en ole saanut tuotettua sanaakaan. Aivot ovat koko kesän olleet kuin lobotomiaa jäljiltä ja olin elokuun alussa hieman huolissani tuleeko minusta enää toimintakykyistä. Tuli minusta, tai ainakin luulen niin.

Ja olen minä ommellut. Ihan vähän ja ilman suurta intohimoa. Mutta ompelu ja minä taidamme olla nykyään kuin vanha aviopari välillä on hiljaisempaa ja sitten taas roihahtaa.

Ystäväni sai ihanan pienokaisen ja minun oli pakko istua koneelle. Koska hänen onnensa oli jopa laiskuuttani suurempaa.




Ja onneksi on tämä ihana ja alati kasvava ompelukannustin. Pääkallot ovat nyt suurinta huutoa!

Ja itselle uusi paita töihin. Tämä kangas on minun ainoa kuosirakkaus tänä kesänä. Miten jokin voikaan olla niin kaunista. Kiitos Selia ❤️.

Ja loppuun vielä muutama neule tältä kesältä!


Nyt olen taas elossa ja olen ommellut kahtena päivänä peräkkäin. Mie oon niin palannut!!!

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Maksimaalista iloa

Viime viikkoina olen pohtinut kuinka kuivettunutta ja arkipäivästä oma ajatteluni nykyään on. Arjen mankelista nuivettuneet aivosoluni tuntuvat virittyvät ääritilaansa jo pelkästä ruokalistan ajattelusta. On se onni ettei minusta tullut neurokirurgia tai ydinvoimainsinööriä. Ei olisi näillä aivoituksilla katastrofi kaukana.

Jotta välttyisin totaaliselta henkiseltä lobotomialta, olen loman alkaessa yrittänyt lukea kaiken mahdollisen vapaa-aikani. Mutta onko se sitten parempi tilanne, että aivot virkeänä potee maailmantuskaa. Väsyneenä ja aivotoiminta nollassa on helpompi käsitellä pakolaisuutta, EU-kriisiä tai ihmismielen synkkyyttä. Onneksi aina voi paeta kavalaa maailmaa ompelukoneen ääreen tai kangaskasan taakse.

Tämän kesän selkeä hittiasu on minulla maksimekko - kyllä, olen ainakin kaksi kautta muotia jäljessä. Tilanne lähti vyörymään toppikaavasta, jonka tein kyllästyttyäni etsimään pulleahkolle pygmille sopivaa valmispaitaa. Seuraavaksi olinkin ommellut maksimekon tai kaksi. Ja katsos, sieltä löytyi myös ompeluflow ja kaukana pysyi hetken synkeä maailma.

Mutta kuinka monta maksimekkoa on liikaa? Sitä ei näivettyneet aivoni pysty ratkaisemaan.

Tästä se tilanne lähti:

Ja tähän se päätyi:


Ja tähän:

maanantai 23. toukokuuta 2016

Maailmankaikkeus opettaa nöyryyttä

Viime syksystä lähtien meidän elämä on ollut melkoista sairaskertomusta. Enää ei nuhakuume tunnu missään ja ehtoisa arki saa tyytyväisen hymyn naamalle. On kuulkaa hienoa päästä aamulla töihin ja illalla laittaa harmaata makkarakastiketta terveelle pesueelle. 

Olen oppinut myös sietämään läikkäistä kotia ja avoimia kaapin ovia. Tai noh, jälkimmäisiä opettelen sietämään. Minä en edelleenkään ymmärrä, miksi ovia ei voi sulkea, kun on ottanut sieltä jotain ja miksi likainen kuppi jätetään tiskikoneen päälle, kun sen voisi laittaa samalla vaivalla koneeseen. Ei pysty edes maailmankaikkeus minusta näitä ärsytyksen aiheita poistamaan. Ilmeisesti koulutukseni on kesken, joten muutama keuhkokuume, laryngiitti ja lentokuppa taitaa olla vielä edessä!

Viimeiset yöt olen valvonut lapsen hengitystä. Ensimmäisenä yönä söin kokonaisen melonin ja seuraavana ompelin t-paidan. Hyvin pysyi hereillä molemmilla tavoilla.



Onneksi muutaman viikon päässä siintää kesäloma...

Edit. Löysin lisää ompeluksia, jotka ovat väsymyksen takia jääneet laittamatta tänne.


Ja sitten toinen tänään viimeistelty mekko kesän kuumiin päiviin.




tiistai 19. huhtikuuta 2016

Sulokas norsu

Minä en koskaan ole kuvitellutkaan kuuluvani siihen ihmisryhmään, joka liitelee paikasta toiseen elegantisti ja äänettömästi. Sulokkuus on ominaisuus, joka on minulta jäänyt täysin kehittymättä.   Viime aikoina olen kuitenkin enenevissä määrin ajautunut tilanteisiin, jossa sulokkuudesta olisi hyötyä. Jumppatunnilla ei edes viimeinen rivi pelasta norsun erottumista jos tavoitteena on pitkä ja sulokas venytys tai äänetön laskeutuminen yli kymmenen sentin hypystä.

Olenkin huomattavasti luonnollisempi jalkaprässissä naama punaisena ja 250kg  vastassa. Mutta jollain kamalalla ja kieroutuneella tavalla olen alkanut nauttia tanssimisesta tai kaikesta sen suuntaisesti toiminnasta. Olen oppinut sulkemaan silmäni ja katsomaan pelissä olevan hahmon koomista vääntyilyä armollisen huvittuneesti. Ei minusta balleriina tule, mutta aistillinen norsu riittäisi. Harjoitukset jatkuu!

Viime viikkoina ompeluaika on ollut vähäistä, mutta onneksi olen taas löytämässä tekemisen ilon! Kyllä ompelu aina voittaa ikkunan pesun!

Käpysen ihanuutta omalla kaavalla.



Kohta on pakko aloittaa pienelle miehelle kevätvaatteiden ompelu, mutta jospa ensin vielä yksi tällainen huppari!

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Kevään varmat merkit

Maailma on hyvä ja viisas monella tapaa. Joka kevät voin luottaa siihen, että lehtien mielipideosastolta ja tekstiviestipalstalta voi aukottomalla varmuudella lukea milloin kevät on virallisesti täällä. Kevät alkaa minulla siitä, että luen ensimmäisen viestin katupölystä tai koiranajätöksistä. Kyllä on sitten kiva aloittaa siitä kevään vietto, kun huomaavaiset kanssaeläjät ovat saaneet minut tuijottelemaan penkanpieliä. 

Toinen varma merkki on se, että omakotialueilla kaivetaan painepesurit naftaliinista ja aloitetaan suhauttelemaan autoja puhtaaksi katupölystä. Siinä ne perheenisät suihkivat letkuillaan peltiystäviään ja morjenstelevat naapurin isännille, joita ei ole nähnyt kuin vilaukselta talvikauden aikana.

Kolmas varma merkki on tokikin oksenustautirintaman laaja leviäminen taaperoperheisiin. On se pyhä Yrjö sellainen velikulta. Kaikesta päätellen kevät on siis täällä, yhtä varmasti kuin takatalvi on nurkan takana. Ompelin kevään kunniaksi pois viimeisen talvipaitani ja päätin siirtyä kevätompeluihin.

Kavensin itselle piirrettyä luottokaavaa kolme kertaa ja tykkään nyt tästä hieman kapeammasta mallista! Olen hieman yllättynyt, että tämä Noshin kangas ei reikiintynyt ommellessa. Moukallakin on joskus tuuria.

Muutama viikko sitten osallistuin ompeluhaasteeseen netin ompeluryhmässä. Valkea ei ole minun juttuni, mutta tämä teksti! Osui.


Ja viimeiseksi tämän kevään kengät! Kyllä kelpaa auringon paistaa!





sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Ystäväni

Minä olen onnellinen ihminen, sillä vierelläni on aina ollut ihmisiä, jotka ovat rakastaneet minua ehdoitta. Lapsuuden perhe, nykyinen perheeni ja etenkin ystäväni. Lämmöllä he ovat seuranneet purjehtimistani hupsusta tilanteesta toiseen ja osanneet ampua minut alas, juuri kuin meinaan pakahtua omaan erinomaisuuteeni. He ovat uskaltaneet sanoa, että olen ääliö ja olleet viisaasti hiljaa, kun sanoja ei ole tarvittu.

Mutta olenko minä hyvä ystävä? Tuskin. Iltaisin olen sosiaalisesti tyhjä. En jaksa soittaa tai mesettää. Vaan kyllä minun ystäväni tietävät, että he tekevät minusta onnellisen ja olen aina paikalla, kun he minua tarvitsevat. Kyllä ihminen tarvitsee ystäviä ja jokaisella pitäisi olla ainakin yksi sellainen ihminen, jonka kanssa nauraa lirahdukseen saakka.

Minä ilmoittauduin Homma ja huone-blogin haasteeseen intoa piukassa. Oliko viisasta olla lukematta värihaasteen suunnitelmat - ei ollut. Toisena haasteena oli jo minulle niin vaikeat paste(i)llit. Ei sitä sisälukutaitoa suotta Suomen koululaitoksesta painoteta ja ihan olisi hyvä keskittyikin. Mutta ilmoittaudutte on ja se siitä.

Tälläistä siitä tuli, kun paste(i)llit ja minä kohtasimme.


 Hyvää ystävänpäivää!