Kevät on täällä, joten tötteröö!

Minä en koskaan ole ollut romantillinen ihminen. Haluaisin olla, mutta en ole. Käsi kädessä käveleminen on minusta vaivaannuttavaa, samoin julkinen pussailu. Minä arvosta arjen välittämistä. Sitä, että mieheni pesee autoni (ylin rakkauden osoitus) tai sitä, että kerran vuodessa mieheni kuorii minulle perunan. Ei tarvitse suotta toistella rakkauden sanoja tai kehua. Ihan riittää auton pesu, kosketus ohi kulkiessa tai lempeä katse eteisessä.

Keväällä ihmiset tulevat hulluiksi, ihan kahjoiksi. Olen tänä keväänä saanut seurata tuttavieni suhdekiemuroita ja olen läkähdyksissä pelkästään seuraamisesta. Ei minusta olisi uuteen suhteen. Onneksi nykyinen on aivan kelpo ja kestävä. Rakkauden huumassa, kun tuntuu ihmisistä katoavan yöunien lisäksi looginen ajattelu ja arjen hallinta. On se kuitenkin mukava vierestä seurata toisten puuhailuja, kun voi itse kellahtaa Herra Insinöörin viereen illalla ja aamulla herätä varmana siitä, että vielä illallakin ollaan yhdessä. Tunteiden huumaa ei ehkä ole samassa mittakaavassa, mutta enpä sitä kamalasti kaipaakaan. 

Minä olen ommellut ihan kauhean vähän. Kävimme Herra Insinöörin kanssa läpi kaappeja ja kyllä minä hieman pelästyin tehtaani liikatuotantoa. Ei kasvava lapsi tarvitse aivan näin paljoa vaatetta tai minä terapiaa. Tai jos tarvitsen lienee syytä hakeutua ihan oikean terapeutin pakeille ennenkuin lapseni hukkuvat vaatteisiin. Onneksi kohta tulee kesä ja kesävaatteita meillä ei ole liikaa. Taas kerran yksi syy miksi kannattaa asua Suomessa.

Keskimmäiselle ompelin tuuteista hupparin. Uuden OB:n kaava oli mukavasti erilainen.

Verson Tuutti-kankaasta keskimmäiselle huppari. Kahteen tuuttiin tikkasin pinkit tehosteet.

Näihin iloisiin kevätkuviin on hyvä lopettaa!

Ihminen, jolla on labradorinnoutajan sielu

Minä en kärsi ikäkriisistä, tai niin olen julistanut läheisilleni. Ei pidä uhoilla, kun ei elämästä tiedä. Viimeiset viikot olen rypenyt elämäni suurimmassa ikäkriisissä. Tarkastellut peilistä tummentuneita viiksikarvoja, venytellyt silmäluomia ja surrut rutistuvia sormiani. Mutta onneksi töissä oli fysioterapeutin kuntotestit, jotka osoittivat minun olevan lihaksiltani erinomaisessa kunnossa. Mutta niinhän minä olen; olen aina ollut "vanttera jässikkä" ja voimakas. Minä siirrän kirjahyllyt ja kannan raskaimmat esineet, kehoni ei pelkää rasitusta tai mustelmia. Noh, täytyy myöntää, että vuodet ovat lisänneet kaaria ja kuhmuroita, mutta edelleen tunnen olevani vahva.

Sisäistä Jane Fondaa tuskin löydän. En pysty kuvittelemaan itseäni trikoissa jumppaamassa tai joogaamassa. Mutta eilen tuskan ollessa suurimmillaan tajusin, että minullahan on labradorin sielu! Minua ja tuota sympaattista koirarotua yhdistää monet asiat. Ensinnäkin pallo, en ole tavannut labbista, joka ei rakastaisi palloa. Minäkin rakastan palloilua. Kun valkoinen reikäpallo iskeytyy maahan syttyy silmiini hullun katse ja jaksan juosta vaikka maan ääriin ja olen valmis taistelemaan pallosta vartalo mustelmilla. Labradorin noutaja. Liikunnan jälkeen rupean välittömästi ajattelemaan ruokaa, ja ihan mikä tahansa ruoka tekee minut onnelliseksi. Labradorin noutaja. Minun ei ole vaikeaa maata ja nauttia läheisteni huomionosoituksissa. Lisäksi olen erittäin uskollinen niin parisuhteessa kuin ystävyydessä. Kiinnyn ihmisiin, joskus liikaakin. Labradorin noutaja. Vartaloni on lihaksikas ja vanttera. En ole sulava tai elegantti. Liikkeeni ovat enemmänkin kömpelöitä ja esineet tuppaavat tippumaan. Labradorin noutaja.

Ah, miten vapauttavaa on olla labradorin noutaja. Tämän vuosikymmenen viimeinen ikävuosi saa alkaa. Täältä tullaan uusi kymmen!

Olen minä ommellutkin ja aika paljonkin. Jotenkin vaan en ole saanut aikaiseksi kuvata ja bloggailla. Herra U on alkanut puhumaan ja kasvamaan samaan tahtiin. Perusvaatteita ommeltiin akuuttiin tarpeeseen. Tarhasetti ja yöpukuja. Meidän kamera vetää viimeisiään ja minua harmittaa, että kuvaukset menevät enemmän tai vähemmän kameran kanssa taajoessa. Ei minun hermoilla jaksa sellaista pelleilyä, joten onneksi jaksoin nämä kuvata.

Lisäksi paikallisessa ompeluryhmässä oli salainen vaateystävätempaus, johon osallistuin. Ommellessani toisille kaikki meni pieleen. Ihan yksinkertaisimmatkin asiat, jotka yleensä sujuvat omissa ompeluksissa noin vaan, menivät taajomiseksi. Kainalot kosteana päätin, etten koskaan enää osallistu mokomaan tempaukseen, ennen seuraavaa kertaa ainakaan. Mutta mihinkä siitä pääsee, sunnuntai ompelija on sunnuntai ompelija.

Tälläiset setit minä sain vaihdossa....

 Kiitos http://piikuompeloo.blogspot.fi/. Nämä ovat ihanat!

Ihan mielettömän herkullinen puutarhasetti. Kiitos  http://eetukkajataapero.blogspot.fi/.