Poika vie äitinsä kauneuden, mutta jotain rajaa sentään!

U on kauan kaivattu ja odotettu lapsi. Hyvää kannattaa ilmeisesti odottaa, sillä U on ihana. Niinhän jokaisen lapsen  pitäisi vanhempiensa mielestä olla. Raskausaika ei ollut mieltäylentävä; raskausdiabetes, makuuttamista ja naama kukki jatkuvalla syötöllä. Ihmiset lohduttivat ja sanoivat, että poikaa pukkaa. Mutta eikö mikään riitä? Naamani ei ole palautunut ennalleen synnytyksen jälkeenkään. Nytkin leuka on kipeänä ja punaisena paiseista. Ärsyttää. Toisaalta teini-iässä en saanut lainkaan nauttia Clerasil-elämää, joten joskus kai tämäkin on koettava. Maailmankaikkeudella on omituinen huumorintaju.

Melkein kuukauden töissä olleena voin todeta jääneeni henkiin. Edelleen olen kateellinen tarhantädeille, jotka saavat nauttia lapseni seurasta päivän parhaat tunnit. Minä onneksi saan leikkiä edes ne muutamat hetket illasta ja katsella tuota ihmettä nukkuvana. Töiden alkuun tein muutaman uuden vaatteen. En laittanut niitä tänne, koska aluksi tuntui, että näiden vaatekappaleiden paikka on kierrätyskeskuksessa. Mutta naisen mieli on muutoksille altis ja olen ottanut molemmat vaatteet aktiivikäyttöön.

Jemma-trikoo on Verson puodista. Tunika on kaavamuunnossa jostain OB:n naistenpaidasta.

Vankeinhoitolaitoksesta päivää. Trikoo on Triteksin pala ja tuollaista laskeutuvaa ja ohutta. Kaava on sama kuinylemmässä vaatteessa.

Kerrankin raidat kohdistuivat aika nappiin. Harmi, että unohdin vetää tässä kuvassa vatsaa sisään, mutta menköön. Kaunis iho on mennyttä, mutta pullea pallea pysyy vaan.

Ompelumoka nro 1

Minun ei pitänyt tilata Noshin sahramivelouria. Mutta sitten tilasin, koska minulle harvinaiseen tapaan sain pakkomielteen tehdä siitä U:lle taskullisen haalarin. Ei pitäisi ihmisen innostua vaan kuunnella sisäistä ääntään ja tilata vaan ne tuotteet, jotka ensimmäisten minuuttejen aikana laskeutuu ostoskoriin. Amen.

Tein kaavan muokkaamalla valmista kaavaa. Onnistuin. Tässä kohtaa olin haalarin suhteen varovaisen toiveikas. Ompelin taskut ja purin vain toisen. Olo alkoi olla jo varovaisen luottavainen. Kanttaukset sujuivat hyvin ja haalarista tuli ihana. Ompeluminäni taputti itseään olkapäälle ja kävin ihastelemassa haalaria kolme kertaa illan aikana. Aloin puhkua itsevarmuutta. Mutta mitä tapahtuu viimeisessä kurvissa. Liiallisen onnistumisenilon ja itsevarmuuden siivittämänä isken KAKSI reikää haalarin etuosaan hakatessani neppejä kiinni! Ompelun tuottama ilo on tiessään ja masennus valtasi pienen ompelijan sielun.

Ei ole edes kangasta revanssiin. Leikoin sen jo joululahjoihin. Ei ole elämä oikeudenmukaista, mutta varsin opettavaista se on. Opin nimittäin tästä ettei pidä a) innostua, b) ihastua omaan työhönsä tai c) ainakaan luulla osaavansa jotain yksinkertaista kuten neppien kiinnittäminen.

Kyllä olen pettynyt. Tästä en pääse hetkeen yli, en varmasti pääse. Mutta kangas on ihanaa, kauniin väristä ja ah niin pehmoista. Paremmalla onnella kohti seuraavaa ompelusta.

Tälläinen on lopputulos:

Sahramivelour on aivan mielettömän ihanaa. Taskussa saman firman raitaribbiä. Ihana materiaali sekin.

Noshin alesta hankittu raitatrikoo sopi oivallisesti haalariin.

Sovituskuvia: 

Ja sitten lähikuva paikatuista rei'istä. Kyllä harmittaa. Saa nähdä otanko koko vaatetta käyttöön, kun reiänkohdat iskevät heti silmään...

Loppuun vielä aikaisemmin ommeltujen farkunsinisten velourhousujen kaveriksi ommeltu lentokonepaita. Taas kerran kangas Noshilta. Tämä sai marinoitua hetken, ennen lempemme syttymistä.

Että näin.

Hattarakekkerit ja viileän harkitseva ompelija.

Pelkäsin työt aloitettuani lopettavani ompelun. Vähänpä taas kerran tiesin. Töiden alettua olen käyttänyt ompeluun tai oikeastaan ompelun ajatteluun enemmän aikaa kuin aikaisemmin. Tämä aiheuttaa minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Perusominaisuuksiini ei nimittäin kuulu suunnitelmallisuus, mutta olen huomannut suunnittelevani jo aamusta sitä hetkeä, kun saan kammettua itseni ompeluläävään edes hetkeksi. Ehkäpä minusta tulee vielä suunnitelmallinen, viileä, harkitseva, säkenöivän älykäs ja laiha. Kaikkihan on mahdollista.

Ajatuksisssani ompelu on suorastaan meditatiivinen hetki. Oikeassa elämässä heilutan Rouva Ratkojaa entiseen tahtiin ja tuhahtelen avuttomille insinöörinkuvatuksille, jotka eivät ole saaneet kaikista maailman innovaatioista huolimatta kehitettyä katkeamatonta kaksoisneulaa tai "lehmänhermot"-implanttia. Olisi muuten molemmille kysyntää tässä talossa.

Siivous ja muut kotihommat ovat menneet siinä sitten sivussa. Aina on mukavempaa täyttää tiskaria ja miettiä mitä seuraavaksi ompelisi. Ei se sitten haittaa vaikka olisi kahvit säärillä ja päivän vanhat jugurtit jalkaterällä, kun on oikein miettinyt oikeita asioita; kuten kankaita, kaavoja ja tilauksia. Vaikka viimeksi maninittuja minun pitäisi ajatella todella vähän ja ihan vaan salaa.

Ovat muuten oppineet minut tuossa lähipostissa. Eipähän tarvitse joka kangasta hakiessa edes kaivaa henkkareita esiin. Säästöä se on pienikin säästö.

Viljamin puodin Hattarakekkeri-kangas muuttui bodyksi. Harmi etten leikatessa miettinyt kuvioita lainkaan, olisi pitänyt. Mutta ihana kuosi, taas kerran.

Bodylle kaveriksi ompelin ihan perushousut velourista. Tämä velour on suosikkiani eli harmaata Fabriinasta.

Hattarakekkerit on siis Viljamin puodin kuosi. 

Harmaista housuista innostuneena, ompelin vielä toisen bodyn niille kaveriksi. Sovituskuvaa ei ole tulossa, koska U: täytynee kasvaa siihen noin 15cm lisää pituutta.

Puunaamatta edustava

Tunnustan olevani kateuteen taipuvainen ihminen. Minä en kadehdi omaisuutta tai tavaraa, mutta joitain ihmisten ominaisuuksia kadehdin hurjasti. Tapasin viime viikolla sattumalta vanhan ystäväni, joka oli juossut viiden kilometrin lenkin ja näytti säteilevältä. Ihan kuin hän olisi tullut suoraan suihkusta, asu oli tiptop ja hiukset hyvin. Kyllä kävi kateeksi. Niin kateeksi, että sanoin sen ääneen ja nauroimme yhdessä asialle. Mutta ei kyllä oikeasti naurattanut, onhan se nyt hirveää olla kateellinen ihminen.

Minä haluaisin kuulua siihen ihmisrotuun, joka pystyy syömään rötväämättä. Itse olen joutunut jättämään valkoiset vaatteet kauppaan, sillä pelkkä ajatus valkoisesta paidasta tomaattipastalautasen ääressä saa käteni vispaamaan. Toivoisin myös olevani huoliteltu ihminen, sellainen joka näyttää aina freesiltä ja huolitellulta ilman ylimääräistä pynttäytymistä. Olen nimittäin sellaista rotua, että aamulla puhtaat ja laitetut hiukset ovat työpaikalle päästessä lattanat ja likaiset. Helmoissani roikkuu langanpätkiä ja iltapäivällä meikit löytyvät poskilta merkistä riippumatta. Ole siinä sitten fressi ja huoliteltu.

Juu, ja hikoilunkin voisin jättää muille ja punastumisen. Mutta onneksi ikä on tehnyt minusta hieman armeliaamman itseäni kohtaan, mutta kateuden jalon taidon se on jättänyt paikalleen. Huomenna laitetaan taas hiukset paikalleen ja meikit silmiin, vaikka tiedän miten niille kolmessa tunnissa käy. 

Kangasostosten kanssa olen yrittänyt kasvattaa selkärankaa ja viileää harkintaa. Molemmissa lajeissa olen epäonnistunut surkeasti. Noshin uutuuksia taisin vastustaa noh, tunnin. Ostokoriin naputtelin tilauksen tässä ajassa kolme kertaa. Ei taida olla viileä harkinta, freeseys ja itsekuri minun vahvimpia puoliaini, mutta jatkan harjoituksia.

Muokatulla Kisuliini-kaavalla tehty body. Tuo raita ja koiruudet sopivat hyvin yhteen.

Housut Noshin farkunsinistä velouria ja kaava on ompeluystävältä saatu.

Ja lopuksi U päästi valloileen sisäisen Naomi Cambellin.

Ja hei, minä ompelen vaikka käyn töissä. 

Seestynyt kotiäiti palasi työelämään

Minulle maksettiin eilen syksyn ensimmäinen palkka. Kyllä olen kangasrahani ansainnut. Jotta jos joku kadehti työelämään pääsyä niin vähänpä tiesi. Olen joka ilta ollut lähes tiedoton väsymyksestä ja yrittänyt tehdä kotihommia edes hetken U:n nukahtamisen jälkeen. Silti joku sirottelee päivisin nurkkiin likaisia vaatteita ja tekee asetelmia lattialle leivänmuruista. On se kyllä väärin.

Nopeasti on käynyt selville myös se, että äitiysloma ei tehnyt minusta seesteistä ja pitkäpinnaista työihmistä. Ihan samanlainen olen kuin ennenkin. Harmi. Onneksi olen luonteeni kanssa oppinut elämään, mutta uusille ihmisille se saattaa tulla yllätyksenä. Mutta siitä olen kiitollinen, että edelleen tykkään työstäni, ainakin niinä mukavina hetkinä kun kaikki toimii. Toistaiseksi niitä hetkiä on ollut riittävästi, jotta ne ei niin herkulliset vaiheet unohtuu ennen seuraavaa työpäivää. Jotta olen minä oikealla alalla.

Ja on minulla hyvä mies. Sen kanssa on käynyt tuuri. Olen iltaisin saanut myös ompeluhetkiä, vaikka tiedottomuus ja ompelu ei uusien empiiristen tutkimusten mukaan sovi kovinkaan hyvin yhteen. Siitä nimittäin seuraa kamalasti purkamista. Kolmen illan hetkisiin jaettujen ompelun ja ratkonnan päätteksi valmistui mustikkahaalari. Tämä on ihana. Mutta tunnustettakoon loppuun, että yksiväriset bodyt jouduin tilaamaan, sillä niihin en aio hukata kalliita hereilläolominuutteja.

Tämä on taas se "heleppo ja noppee"- kaava. Kolmessa illassa sain valmista aikaiseksi. Kangas on Viljamin puodin Mustikka. Aivan minun suosikki kankaitani <3.

Äitiysloman loppu on uuden alku!

Lomailin viikon Utsjoella. Ei ollut sähköä, puhelin seilasi Telenor:in verkossa ja netistä saatoin vain uneksia. Minulla oli aikaa retkeillä, tulistella, ravata hillasuolla ja puuhastella lasten kanssa.  Loma oli onnistunut, ainakin hajusta päätellen. Rovaniemen Vaakunan aulassa ei jäänyt epäselväksi mikä porukka oli erästellyt viikon. Ei minulla ollut ikävä nettiä, mutta ompeluaiheisia unia näin lähes joka yö. Teoriassa olen ommellut siis hää- ja iltapuvun, sekä jättimäisen hampurilaisasun Disney Worldiin, maailmanennätysajassa. Hikistä hommaa on lapin yössä ommella unissaan.

Kaikki lomat loppuu aikanaan. Kuten minun äitiyslomani. Huomenna menen töihin ja yritän muistella miten puhutaan aikuisten kanssa ammattiasioista. Huomenna kukaan ei myöskään pure minua, pärski päälleni ruokaa tai komenna minua naama punaisena huutaen. Minä puolestani yritän olla pyyhkimättä räkää kollegoiden nenistä, konttamatta lattioilla ja taputtamatta innostuneen oloisesti jokaiselle askeleelle. On minulla kovasti muistettavaa. Ah, minulla on myös huomenna edessäni lounas, jonka joku muu on laittanut ja saan syödä annokseni lämpimänä. Kyllä minulle vielä hyvin käy ja U:kin oppii tykkäämään päiväkodista, tai ainakin sietämään sitä.  

Viikon ompelutauon hullaannuttamana ompsaisin muutaman lisävaatteen. Mitä ihmettä minä teen näille itseommelluille vaatteille? Eihän tälläisiä räpellyksiä ilkeä kirpparilla myydä, laittaa kiertoon ja sielu ei anna periksi laittaa yhtäkään itseommeltua roskikseen. Ollaan uusien ongelmien äärellä.....

Pehemiän ja Majapuun ihanat Siiri ja Myyry ovat oikeastaan melkoisia staroja. Tähdet ovat Selian.

Majapuun raitajoustis marinoitui hetken, kunnes huusi päästä näille rokkareille pöökiksi.

Raksu pääsi bodyyn yhdessä Marimekon raitakankaan kanssa.

Mustat joustishousut hepoille ja koirille kaveriksi.

Selian runoratsu on kangas, joka on odottanut oikeaa hetkeä. Se oli ensimmäisiä kankaita, joita tilasin, joten lopettakoon se myös minun "Äitiyslomalla opettelen ompelemaan"-haasteeni.

Äitiyslomani tavoitteena oli oppia ompelemaan. Välillä tuntui, että opinkin ja toisinaan konttaan ihan perusjutuissa. Mutta se on varmaa, että sain elinikäisen harrastuksen.

Ja hei työelämä, täältä tullaan!
Ja näitä hetkiä minä ikävöin...