Supernanny ja kalsaritehdas

Kolmannen lapsen kohdalla olen pystynyt luopumaan turhan kireistä kasvatuksellisista  päämääristä ja tavoitteistani. Meillä katsellaan sujuvasti lastenohjelmia pöydässä, lahjon lastani rusinoilla, olen tarjonnut karkkia alle kaksivuotiaalle ja lisäksi tuo uhmakauden huipulla seilaava maailmankuningas nukkuu poikittain välissämme. Yritän lohduttautua sillä, että ainakin U saa läheisyyttä, joka paikannee puuttuvaa rintaruokintaa.

Minä en pystyisi osallistumaan uuteen televisiosarjaan, jossa äidit kilpailevat toistensa kanssa paremmuudesta.Minulle riittää tällä hetkellä se, että lapseni on terve ja viihtyy kanssani. Lisäksi arvostan jokaista hetkeä, jolloin lapseni ei tahdo koko ajan ja kaikkea tai huuda naama punaisena palvelua. Vähään se ihminen loppujen lopuksi tyytyy, kun uhmaikäinen häntä hetken koulii. Ja on se kuulkaa kumma kuinka paljon alle metrin mittaisesta hukkapätkästä lähtee ääntä ja pissaa.

Lapsentahtinen vessailu ei myöskään ole ollut minun juttu. Mistä minä voin tietää milloin palomies aikoo roiskia ja milloin ei. Olenkin malttavaisesti odotellut, että lapseni oppisi itse ilmaisemaan tarpeitaan, joskin olisin toivonut ilmaisun olevan jokseenkin hiljaisempaa ja sisältävän vähemmän eritteitä. Mutta taktiikkani on ollut loistava, koska yhtäkkiä Herra U oppi kuivaksi. Noin vain, ihan itsestään. Hetken ajan tunsin itseni Supernannyn haastajaksi tai ainakin jotain sinne päin. Kuivaksi oppiminen sai aikaan uuden tarpeen ja viuh vaan ompelimossa syntyi kasa kalsareita.

 

Niin ja pyjama Nanson kankaasta. Tarpeeseen sekin.